Kateus vie ihmisen elämästä hehkun

Tunnen paljon nuoria ja vanhempia ihmisiä, joista puuttuu kokonaan hehku. He tuntuvat huolien rasittamilta ja kuluneilta. Ikään kuin he eivät uskaltaisi uneksia tai eivät tuntisi innostusta mitään kohtaan. Muistan jo lapsena kuinka sanottiin että "ei ole mitään tekemistä'. Sitten myöhemminkään ei juuri ole mitään tekemistä - ei ainakaan sellaista joka loisi säkenöintiä elämään.

Monet nuoret voivat pahoin ja näkevät syyn yhteiskunnassa. He eivät halua astua turmeltuneeseen systeemiin, mutta ei tunnu olevan olemassa mitään järkevää vaihtoehtoakaan. Monet poistuvat tilapäisesti tai pysyvästi elämästä kaljan tai muiden huumeiden avulla. Elämästä on hävinnyt pyhä, kaunis, syvä, ihana, into, hohto. Elämä on latistunut vain materialistiseksi. Mutta elämä ei ole vain sähkölaskuja, vaan sähköä.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa rakennettiin valtava määrä taloja talottomille hartiapankin avulla. Juotiin talkookahveja, syötiin ja iloittiin yhdessä tehdystä työstä. Siinä oli hohtoa, vaikka allekirjoittanut ei olekaan sitä henkilökohtaisesti kokenut. Haluan sanoa, että vielä kuusikymmentäluvulla ihmisillä oli yhteistä harrastusta, mutta sitten se ihanteellisuus, idealismi karsiutui pois. 80-luvun punkkarit ilmaisivat pahoinvointiaan - mikä ei ole kylläkään yhteiskunnan, vaan väärän ajattelun aikaansaamaa. Sen jälkeen sitä ei ehkä enää ole edes ilmaistu. Monet vain tekevät itsemurhan. Sekään ei kuitenkaan auta, koska me olemme ikuisia.

Jos ihminen elää vain itseään, omaa hyvinvointiaan, omaa pankkitiliään, omaa humalaansa tai omaa kesämökkiään varten, hän voi huonosti, koska siitä puuttuu ihanne, toisten auttaminen, yhteiseen hiileen puhaltaminen, josta syttyy innostus ja elämisen kipinä. Näyttää helpommalta ajatella vain itseään, vaikka samalla ihminen kuolee sisäisesti. Monet juovat jotteivät huomaisi kuolemistaan. Jos alat tehdä jotain yhdessä muiden kanssa ja muiden hyväksi, joudut kuitenkin käsittelemään kateuttasi: Miksi tekisin toisten hyväksi? Mitä he tekevät minulle? Enkö saa tästä mitään korvausta? Mitä hyötyä minulle on tästä?

Yhdysvalloissa oli samoin suuri idealismi valtakunnan alkuaikoina, joka johti suunnattomaan kehitysaaltoon kaikilla alueilla. Vähitellen se korvautui itsekkyyden ja laiskuuden filosofialla. Nyt amerikkalaiset ovat kuolemassa sisäiseen näköalattomuuteen. Ihminen ei elä vain leivästä, vaikka sitä olisi runsaastikin, vaan hengestä.

Kristus sanoi samoin "Taivasten valtakunta ei ole siellä tai täällä, vaan sisäisesti teissä". Se että ryhtyy hyvään toimintaan, yhdessä muiden kanssa vie ihmistä kohtaamaan kateuttaan, sitä ettei haluaisi tehdä hyvää muille, ja sitä mukaa kuin kykenee sitä tiedostamaan, hän alkaa myös tunnistaa sisällä palavaa elämän liekkiä, rakkautta, onnellisuutta - sitä mistä runoilijat krjoittavat. Ikään kuin se olisi harvojen herkkua. Mutta se on jokaisessa. Ei tarvitsisi tuntea niin paljon pahoinvointia. Kärsimys ei ole suuruutta, vaan elämän hukkaa. Se on pois haihtunutta aikaa.

Me täällä Brasiliassa teemme työtä meidän trilogisissa yrityksissämme, joissa toteutamme toisten auttamisen ja toisten hyväksi tekemisen filosofiaa. Se on kuin Rooman stoalaisuuden jatkumoa, vaikkakin lisänä on Norberto Keppen luoman psykopatologia tieteen havainnot siitä, kuinka paljon ihminen vastustaa juuri sitä stoalaisuuden ylistämää onnellisuutta. Se on kuin hyvää, jonka lisänä on havainto hyvän vastustamisesta. Eikö olekin erikoista.

Jos ajattelemme vaikkapa suomalaista yhteiskuntaa - sehän auttaa ihmisiä, joskus jopa paapoo liikaakin. Mutta elämänfilosofia, joka on itsekkyyden ja kateuden läpäisemää, saa ihmisen kärsimään ja taintumaan, eikä yhteiskunnan apu silloin kosketa juuri sitä missä on suurin ongelma: ihmisen sisintä.

ML
Voitte aina lähettää vastineita osoitteeseen: markku@stop.org.br